40.

  Paleltaa ja on pimeää. Haluan jonkun syliin, ihan hetkeksi vain.
  Sydämeni syke tuntuu epätasaiselta ja henkeä ahdistaa. Tämä jatkuva oksentelu taitaa todellakin pian vaatia veronsa. Koko elämäni haisee oksennukselta.
  En ole koskaan tuntenut oloani näin väliinpitämättömäksi, edes siskoni kuollessa. Ehkä se on on iskeytynyt tajuntaani vasta nyt ja Hänen kuvottava käytöksensä on toiminut jonkinlaisena katalysaattorina kaikelle.
  Ulkonäkökään ei kiinnosta, paitsi tietenkin reiteni ja vyötäröni ympärysmitta. Liikun ulkona aivan narkomaanin näköisenä, ihmiset tuijottavat. Aikaisemmin en voinut mennä edes kävelylle ilman ehostettuja kasvoja ja mietittyä asua. Nyt ratkaisee vain mukavuus ja palelemisen minimointi. Musta trenssi, löysät farkut ja karmaisevia ylisuuria villapaitoja ja huppareita. Piiloon vain koko minä. Jaksan juuri ja juuri etsiä puhtaan paidan töihin aaumuisin.
  Puhuin eilen äidin kanssa puhelimessa, kerroin äidille osan totuudesta. Vain sen miten väsynyt olen ja miten tuntuu siltä kuin kaikki pieninkin kimallus elämästä olisi vain haihtunut olemattomiin. Olen kuulemma masentunut. Pitäisi mennä lääkäriin. Jaksanko? Ansaitsenko edes apua tähän sielun kuolemaan? Tuskin, mutta äiti ansaitsee terveen tyttären. Äidin vuoksi aion yrittää olla vahva ja kestää joka päivän hetki hetkeltä.
  Väsyttää mutta en uskalla mennä nukkumaan. Unet tulevat ja Hän tulee uniini. Herään öisin ja havahdun totaaliseen yksinäisyyteen ja pimeyteen. Purskahdan itkuun ja nukahdan uudestaan, vain  tunniksi tai pariksi. Kaksi tuntia täysin pimeää ja uuvuttavaa unta. Herätyskello kuullostaa helvetin fanfaarilta uuteen pirulliseen päivään.
  Puen päälle aamuisin sängyssä jo päälleni verkkarit ja villapaidan (joskus nukun vaatteet päällä). Laahustan kylpyhuoneeseen ja tarkistan turhaan peilikuvani, eihän sieltä koskaan katso takaisin kukaan muu kuin tuntematon tuttava.
  Turvonneet eksyneet silmät ja ohentunut takkuinen tumma tukka. Tällaiseksikö olen muuttunut? Nuhjuiseksi ja mitäänsanomattomaksi.
  Olin aiemmin melkeimpä kaunis ja elinvoimaisen näköinen. Minne olen kadonnut tämän matkan aikana. Näinkö paljon Hän minusta otti mukaansa? Kaiken kauniin ja hyvän.
  Tosiaan. Kasvoin hänen varassaan niin että lopulta kasvoin kiinni kuin viiniköynnös. Monilla pienillä hennoilla oksillani kasvoin Hänen ympärilleen. Koristin hänet samalla varovasti kauneudellani. Kun hän riuhtaisi itsensä irti minusta irtosivat samalla kauniit köynnökseni hänen mukanaan, varisivat maahan ja kuolivat. Onneksi köynnöskasveilla on tapana kasvaa takaisin, minun köynnökseni tosin tarvitsisivat hieman apua ja hoivaa. Varsinkin nyt kun kylmyys on saapunut.
  Ostin kaupasta tänään rasvatonta piimää, karpalo kivennäisvettä ja neljä satsumaa.
  En mennyt töihin kun en jaksanut mutta huomenna menen. Herään aikaisin, treenaan vähän ja juon teeni rauhassa.
  Kunpa olisi kunnollinen takki ja hanskat...kengätkin olisivat mahtavat.
  Sytytän huomenna vähän kynttilöitä ja nukun pitkät päikkärit.
  Hyvää yötä, toivottavasti nukun edes 5 tuntia unetonta unta.

Silmät kiinni ja pää tyynyyn.

XOXO

39.

  Uuh! Mikä työpäivä...aamu oli pahin. Kun heräsin vietin koko aamun ahdistus hiessä ja kouristuksissa. Piti koko spora matka keskittyä hengittämään ja estää tajuntaa pimenemästä. Tajusin jo tullessani töihin että en pysty olemaan täyttä seitsemää tuntia töissä vaan ilmoitin että minulla on menoa ja täytyy lähteä jo kolmelta, tieto siitä että pääsen tasan kolmelta antoi voimaa painaa päivä loppuun.
  Olen kuitenkin ylpeä että menin töihin sillä eilen illalla ja herätessä tuntui aivan mahdottomalta ajatukselta olla ihmisten ilmoilla. Oksetti ja itketti.
  Syöminen meni tänään hyvin. En syönyt kuin vähän salaattia, jätin jopa ruokaa! Annoin itselleni luvan syödä jälkkäriä. Melonia, viisi 2cm x 2cm kokoista palaa. Kotona ei ole ruokaa, eikä ole rahaa joten en voi sortua kaupan kassalle. Tupakkaa löytyy vaikka millä mitalla ja teetä. Loppupäivän paasto taitaa näillä näkymin onnistua.
  Tekee kylläkin aivan älyttömästi mieli ahmia ja oksentaa. 
 Olo on niin outo...olen aivan tyhjä vaikkakin sisälläni tuntuu myrskyävän jotain suurta ja tuntematonta. Pelottaa. Mitä tapahtuu jos tuo myrsky pääsee purkautumaan? En tiedä. On kuin jokin valtava paine painaisi sisuskalujani kasaan ja sydämeni tuntuu olevan räjähdyspisteessä.
  Olen tehnyt kiltisti joka päivä punnerruksia, kyykkyjä ja vatsoja. Tuntuu ihana jomotus koko kehossa ja joka askeleella polttaa. Ei saa olla päivääkään ilman kipua. Jos ei tunne mitään ei mitään tapahdukkaan. Tämä kipu on hyvästä.
  Olen tehnyt listan ruuista joita en saa syödä, kaikki eivät välttämättä ole edes epäterveellisiä mutta ne todella rajaavat ruokavalioni niin että en vahingossakaan syö mitään lihottavaa (ellen vietä laatuaikaa Ahmatin kanssa, silloin kaikki on sallittua).

En saa syödä mitään tai mikä sisältää:
- banaania
- perunaa
- vilja tuotteita
- avokaadoa
- papuja
- maissia
- kananmunaa
- pähkinöitä tai siemeniä
- juustoa
- lihaa
- herkkuja; karkkia, jäätelöä etc.

  Tuolla pääsee aika hyvin eroon kaikista piilo lihottavasta.

  Tahdon että löysät farkut oikeasti istuisivat löysästi.

XOXO

keep calm and starve.

38.

  Voi luoja mikä viikonloppu. Mikään ei mennyt hyvin. 
  Perjantaina en lähtenyt ulos sillä lauantaina oli töitä. Lauantaina lähdin kuitenkin ulos töiden jälkeen, sain ilta keikasta käteispalkan. Oli aivan kamala ilta...en ymmärrä miten mikään  ei tunnu hyvältä. 
  Näin Hänet. Hän on aivan uskomattoman kamala ihminen. 
  Itkin silmäni umpeen, kadotin 50 euroa, söin ja oksensin.
  Minun on oltava itselleni ankarampi. En saa tuntea mitään silää jos tunnen niin tunnen vain Hänet. Hänellä on jo joku muu joten miksi minä ruikutan? Koska olen vielä toivottomasti, harmillisesti, epätoivoisesti ja sayvästi rakastunut Häneen. 
  Haluaisin vain viltää ranteeni auki ja vaipua ihanaan ikuiseen uneen. 
  En minä halua kuolla koska minulla ei ole enään häntä. Tämä oli vain viimeinen pisara. Liika on liikaa.
  Siskoni kuolema, vanhempieni ero, isäni mutto ulkomaille, abortti ja ikuisesti läskinä pysyvä vartaloni ovat vain liian paljon heikolle mielelleni. En pysty käsittelemään tätä kaikkea. Haluan olla tunnoton, painoton ja olematon. Tahdon olla täydellinen.
  Annan itselleni vielä yhden viimeisen tilaisuuden ja se alkaa nyt. Yksikin totaalinen romahdus ja lähden. Tosin en halua kuolla lihavana. Pakko laihtua ensin.

Voih! Teen mitä tahansa! En vain tahdo olla enään minä.

37.

  Huhhu, tulii juuri töistä ja olen aivan puhki. Tarjoilijan työ on rankkaa. On tullut kaikenlaisia rasitusvaivoja; polvet ja selkä huutavat hoosiannaa, oike etussormeni nivel on tulehtunut ja olen henkisest aivan uupunut kokopäiväisestä hymy-näytelmästä. Pitää olla iloinen ja pirtsakka vaikka tekisi mieli paiskata lautaset lattiaan ja haistattaa pitkät vitut kaikille ja kaikelle. 
  Vielä uuvuttavampaa on olla ihanien tuoksuisten ja näköisten ruokien ympäröimänä 7 tuntia päivästä. Minä olen ruuan rakastaja. Ei ole oikein mitään mistä en pitäisi...paitsi fobiani varsiselleri ja rusinat. En ole myöskään allerginen millekkään. Joten haluan ja voin syödä kaikkea. Nyt ole kuitenkin löytänyt pienen helpotuksen tähänkin, ei kerta parannus mutta helpottaa mielitekoja ja vähentää ruokahalua. Ihmelääkkeeni on mediassa nyt pyörinyt luontaistuote 5HTP. 

Lisää serotoniinin tuotantoa ja auttaa nukkumisessa. Pärjään vähemmällä unella, tunnen itseni energisemmäksi ja pystyn hallitsemaan Ahmattia paremmin. Alakuloisuuteni on myös siedettäväämpää.

  Olen erittäin ylpeä siitä että en ottanut ruokaa mukaan töistä sillä yksi ateria päivässä saa riittää. Vaikka napostelenkin töissä jonkun verran esim. pähkinöitä ja deli-pöydän antimia, vain vihanneksia tosin. Olen onnistunut myös pysymään poissa ravintolamme kuuluisan herkullisesta itse leivotusta leivästä, palaakaan en ole syönyt koko viikkona. 

  Tänään söin salaatin jossa oli; tomaattia, coleslawia, etikka kurkkuja, täysjyväriisiä, maa-artisokkaa, marinoitua paprikaa ja uuni kypsytettyä munakoisoa. Ei kai liian paha? En syönyt itseäni täyteen sillä yritin huijata vatsaani rouskuttamalla jääpaloja ennen ruokailua. Onnistui! 

  Tein aamu jumpankin vaikka piti herätä 7:tä sitä varten ja sitten kävelin töihin 35 minuuttia, aamulla on järkyttävä tuuli joten ehkä paleleminenkin poltti muutaman lisä kalorin...

  Aion siivota kopperoni tänään lattiasta kattoon, minimi 45 kotiurheilua (vatsoja, punnerruksia...etc.) ja illemmalla olisi tarkoitus mennä Sylin kanssa kävelylle. Ehkä riittää täksi päiväksi. Huomenna sama uudestaan ja aion melkeimpä rukoilla tahdonvoimaa huomiselle sillä huomenna on töissä tarjolla pannukakkua! Mielin määrin rasvaista, täydellistä, houkuttelevaa mutta oih niin kiellettyä pannukakkua. Pakko pitää pää kylmänä...keksiä joku jekku ranteseen että kun näen sen niin muistan että ei saa. 

  Tämänhetkinen välitavoitteeni on näyttää uskomattoman, järkyttävän ja mykistävän hyvältä halloweenina, joten en saa: oksentaa sillä se turvottaa kasvoja, syödä vehnä tuotteita kuten pastaa tai leipää sillä ne taas turvottavat vatsaa, olla urheilematta (sanomattakin selvää miksi) enkä syödä kännimättöjä enkä myöskään juoda mitään alkoholia paitsi vodkaa (vodka sooda, vodka tonic, vodka russian ja vodka shotti), vodkalla suurin huvi ja vähiten kaloreita. Eli minulla on 18 päivää aikaa kaunistua ja laihtua ahdollisimman paljon. CHALLENGE ACCEPTED!

WHY THE FUCK NOT?

Pitäkää huomenna peukut pystyssä minulle, jooko?

XOXO

36.

  Minulla on vapaapäivä ja olen aiva apaattinen. Olen yrittänyt siivota sikolättiäni (kämppääni) mutta sängyssä makaaminen ja tupakan polttaminen tuntuu jotenkin turvallisemmalta ja luontevammalta kuin minkäänlainen produktiiviuus.
  Päätin että en saa ostaa ruokaa kotiin, en yhtäkään syötävää ostosta. Jos on nälkä niin sitten on, ruokaa en tänne osta jos aion ikinä olla laiha ja kaunis.
 Juon mielummin teetä, poltan tupakkaa ja jauhan purukumia. Tässä muutama valhe mitä kerron itselleni kun ruoan himo iskee ja Ahmatti karjuu minulle: "SYÖ!!" Jos ei ole kaapeissa ruokaa ei kerry senttejäkään. Up your's Ahmatti!!
  Saatana. Vihaan Ahmattia...mutta itä oikei tekisin ilman häntä. Tuntuu siltä kun hän pitää minua elossa, auttaa hymyilemään ja kertomaan kaikille niin tutun valhee ilman että lavastettu vilpittömyys särkyisi. Se valhe on: Kaikki on hyvin.
  Käsivarteni ovat aivan ruvella, eivät ole näyttäeet tältä moneen vuoteen. Mutta mitä syvemmät ruvet sitä aurikoisempi hymy. Kipu muistuttaa minua pysymään kasassa muitten edessä, ei saa herpaantua eikä lavastus saa näkyä. Olen vahvempi kun kukaan ei tiedä, muutun heikoksi jos joku säälii.
  Tiedostan pahanolon jos näen sen jonkun muun silmissä, pystyn kävelemään pystypäin kun tunnen farkkujeni hankaavan kivuliaasti viilleltyä ja poltettua reittäni vasten. Jos en tuntisi sitä en pystyisi tähän mestari suoritukseen. Jos en tuntisi pahaa en voisi teeskennellä tuntevani hyvää, sillä nehän ovat vastakohtia. Tunne tuska ja suru näytä mielihyvä ja onni.

Päivän treeni:
 20 kyykkyä
 10 punnerrusta
 30 vatsaa
 10 sekunnin kylki lankku (10 sek /puoli)
 20 X-hyppyä
 10 puerrusta
 30 reverse vatsaa
 10 kyykkyä
 20 polven nostoa (10/jalka)

toista 2-3 kertaa

  En ole syönyt mitään, juonut kolme kuppia teetä. Eikä ole nälkä. Poltan tupakan ja sitten siivoan...ehkä.

Kauneudesta saa kärsiä.

XOXO

35.

  Ah, perjantai-ilta kotona yksin. Ihanaa, Nyt ainakin, kello 00:10. Olen rauhallinen ja tunnen olevani turvassa, ainakin toistaiseksi.
  En ehkä ihan yksin, sain seuraa alkuillasta. Arvatkaapa kuka tuli kylään. Ahmatti tietenkin. Kävimme yhdessä kaupassa (palkkapäivä) ja kuin unessa kävelimme pitkin Alepan loisteputkin valaistuja käytäviä pitkin ja valitsimme yhdessä mieleiset sekä tarvittavat tarpeet yhteistä sessiotamme varten.
  Päivän saldo; pussillinen juustonaksuja, neljä annosta piinaatti-juusto pastaa, purkillinen Ben&Jerrys Strawberry Cheesecake jäätelöä, kaksi voi croisanttia, paketti paahtoleipää ja hilloa. Juoma valintamme oli omenamehu. Vips viemäristöön.
  Outoa että päästin Ahmatin ylipuhumaan itseni sillä itsehllintäni on ollut moitteeton kokonaiset kaksi päivää. Yli viikko oksentamatta, olen niin pettynyt että perjantai päättyi näin.
  Ostin huomiseksi pussillisen pakaste herneitä sekä minttu- ja kamomillateetä.
  Pakko alkaa juomaan enemmän nesteitä. Pakko alkaa korvaamaan ruoka jollain ja kontrolloimaan sisään JA ulos meneviä ruokia. 
  Niin, kontrolli. Tarvitsen kontrollia. Nyt on tärkempää kuin koskaan saada kontrolli takaisin. Kontrollia ajatuksiin, en saa antaa ajatuksille ja kaipauksille valtaa. Hän kummittelee jokaisessä vetämässäni hengenvedossa enkä pidä siitä. Päätin että en puhu hänestä muualla kuin täällä. Sillä muuten puhun Hänestä lakkaamatta.
  Ystäväni sanoi minulle suuhtellisen suoraan kovan ja karun mutta oi niin toden totuuden. .Hän on minulle pakkomielle 
  Kamala sana tuo pakkomielle. Kuulostaa siltä että kyttään hänen ikkunansa alla (vähän pakko kun asutaan samalla kadulla ja on sama lähi Alepa), piirtelisin nimistämme yhdistelmiä ja säästäisin pienimmänki konkreettisen muiston yhteisistä hetkistämme. Ei, näitä asioita en tee.
  En kuitenkaan todellakaan kiellä sitä että enkö pelästyisi jokaista tien yli kävelevää pitkää, ryhdikästä nuorta miestä ja enkö katselisi olkani yli aina paikoissa missä hänen kohtaamisensa riski on suuri. 
  Toivoisin näkeväni Hänet. Tosin vain ja ainoastaan silloin kun näytän upealta ja onnelliselta mutta miten ihmeessä pysyisin kasassa. Ei ole mahdollista että pystyisin vastustamaan Häntä, joko syleilyn kapuun aiheuttama kolotus luissa tai hänen hämmentävä sydämensykkeen pysäyttävän katseensa saisi minussa aikaan sisäisen hysterian tai pakokauhun, molemmat eittäin huonoja lopputuloksia. 
  Parasta vain turvautua Ahmattiin ja muihin ystäviini, ainakin toistaiseksi kunnes olen kasvanut ja pysyn itsekseni kasassa, Juuri nyt olen hauras kuin saippuakupla ja ystäväni ovat turvamuurini. En saa päästää ketään liian lähelle, enkä todellakaan ketään sellaista joka on aikaisemmin tehnyt pahaa.

I need to start skipping meals.

  Ostin tänään henkilövaa'an. Jee? Nyt voin kytätä ja pitää kirjaa painostani, rauhassa eikä kukaan ole näkemässä ennen ja jälkeen punnituksiani. Kaikilla on harrastuksensa, minun harrastukseni tärkein väline on nyt Coline-vaakani. Joka vittusaatana näyttää 52 kiloa. Olen porsas. Siedänkin olla onneton

Hyvää yötä, älkää nukahtako juomatta vettä.

XOXO

34.

  Mukavaa myöhäisiltaa.
  Yö on jo laskeutunut helsingin kattojen ylle ja muut nukkuvat mutta me olemme hereillä, en tiedä nukummeko koskaan aivan oikeasti. 
  Olen vain kirjoittanut irtonaisia ja sekavia tunteita ja ajatuksia mutta nyt voisin ns "oikeasti bloggailla" ja kertoa teille mitä tänään tein ja mitä ne asiat minussa juuri tänään herättivät. Enkö olekkin oikeassa että aikaisemmat selitykseni ja ovat olleet todellisuuden häilyvillä rajamailla, siitä että en tiedä mistään mitään ja mitä ajattelin tehdä ja mitä aion tehdä. Merkityksetöntä haihattelua. Jatketaan.
  Menin töihin, ja olin todella hyvä tarjoilija vaikka kollegani oli aivan hyödytön. Noin 300 asiakasta ja koskaan ei tullut kaaosta. Hoidin hommani erittäin hyvin. Olin hyvä. Minua kehuttiin, jotain mitä ei ole todellakaan aikaisemmin tapahtunut. Tosin kehuja oli hyödytön kollegani mutta silti; WAU! Ja syöminenkin oli onnistunutta, en napostellut yhtään vaikkakin tarjolla olisi ollut 12 hengen täytekakku. En edes "maistanut". 
  Uudet tuttavuudet ovat ihania. Tai no tässä tapauksessa vanha-uusi tuttavuus. Annettakoon hänelle vaikka nimeksi Syli. 
  Tapasimme Sylin kanssa noin kaksi viikkoa sitten pienellä ryyppy reissulla (juhlimme 20 vuotis syntymäpäiviäni ja poltin juhlimiseen ja ystäviini noin 900e) ja siitä asti tuntuu kuin olisin löytänyt yhden osan lisää pirstaloituneesta sielustano ja mielestäni. Peilikuvani melkeimpä. 
  Ensimmäistä kertaa pitkään, todella pitkään, aikaan en pelkää solmia uutta ihmis-suhdetta. En pelkää paljastuvaa hulluuttaani, sillä se oli itsestään selvyys jo ensimmäisestä hetkestä lähtien ja se oli ok. Minä tiesin ja Syli tiesi. Syli tetää mitä tarvitsen ja sanoo sen ääneen ennen kuin itsekkään tiedän.
  Olo on kuin vastarakastuneella, tiedättekö tunteen kun uskoo parempaan huomiseen. Sellainen olo, ei ehkä kokoajan eikä joka päivä, mutta tiedän että Syli auttaa.
  Olen melkeimpä euforisessa tilassa verrattuna uskomattoman katastrofaaliseen eiliseen. Sain ahdistuskohtauksen matkalla kouluun, kuljin Töölössä erittäin epämääräisessä tilassa ja istuin koko tunnin ajan pidätellen oksennusta, itkua ja kauhun huutoja, Sitten menin kotiin. Söin ja join ja oksensin. Kahdesti tai kolmesti...en oikein muista. Päätin kruunata tämän päivän polttamalla itseäni tupakkani tuilipäällä. 
  Joten olen uskomattoman onnellinen tästä päivästä. Kaikki on ollut positiivisten tunteiden ihanan puhtaassa harsossa. 
  Nytkin makoilen Sylin sängyssä, aikaisemmin syötiin muroja ja katsottiin luokattoman huono Dakota Fanning ja wannabe Ryan Gossling elokuvaa. Ei tarvitse nukkua yksin, ihanampaa on että ei tarvitse herätä yksin ja miettä oliko eilinen vain unelmaa tai tämä seuraava päivä painajainen.
  Unelmasta painajaiseen ja painajeiseta unelmaan.
  Uskaltaako katsoa huomiseen ja toivoa itsellensä parempaa.
  Tottakai elämäni prioriteetti on olla mielstäni tarpeeksi....mitä? Laiha? Kyllä, jos se merkitsee jonkinlaisen tyytyväisyyden, onnistumisen tai riittävyyden tunteen. Minulle tuntemattomia juttuja ,mutta katse kohti ääretöntä ja sen yli?  Minä selviän tästä, toivottavasti hengissä.

Hyvää yötä ja möröttömiä unia.
Tekee mieli tupakkaa. Ja aamulla varmaankin kahvia.
XOXO 

33.

Iltaa ystävät.
  Pohjalla ollaan mutta katse kohti taivaan tähtiä ja uusia aamuja.
  Häntä ei enään ole. Me emme enään ole täällä.
  Olen aivan raunioina, en siksi että parisuuhteeni on loppu vaan siksi että tämä oli viimeinen pisara. Viimeinen pisara pettymyksieni ja epäonnistumisieni maljassa. 
  Sielu, läpinäkyvä. Keho, hauras. Minä, en mitään.
  Päivät kuluvat joko turtumusta etsien tai tunteita kaivaten. Naurettavaa tuhoutua jonkun muun ihmisen päätöksestä lähteä. Pahinta on että Hän on kokoajan läsnä kaikkialla. Ainoa asia joka saisi minut edes yrittämään nousemista ylös olisi jos Häntä ei olisi koskaan ollutkaan. Hän tuntuu olevan läsnä kaikessa mitä teen ja mitä maistan, haistan, kuulen ja tunnen mutta vain harhana, muistona joka kummittelee jokaisessa aamussa. Kangastuksena. Minäkin olen vain kangastus joka katoaa. En ole todellinen. 
  Kaikkien kosketukset, sanat ja katseet ovat myöskin pelkkää kaunista harhaa. Ei saa tukeutua harhoihin. 
  En jaksa enään itkeä. 
  Iltapäivät kuluvat pakokauhun vallassa. Sisälmyksiä kuristava suru ja pelko pahimmasta. Pelko siitä ettei mikään muutu, miksi tämä kipu ei katoa. 
   Miten Hän voi tehdä minut näin hauraaksi ja irtonaiseksi tästä maailmasta, pelkkä pelokas ja eksynyt nuorimies. Hän oli minulle syy yrittää olla hyvä, kenelle minä nyt olen? Tuo ihanan surumielinen, tunnoton ja itsekäs mies. 
  Turha. Nyt Hän on turha. Unohtukoot. Nyt Hänet on unohdettu, pyyhitty pois. 
  Jos Hän koskettaa, en tunne. Jos Hän kutsuu, en kuule. Jos Hän näyttäytyy, en näe. 
  En enään tiedä mikä on totta ja mikä kuviteltua tai uneksittua.
  En halua tuntea tätä. Joten tulkoot kipu, revin itseni mielummin kappaleiksi omin kynsin kuin että tunnen tätä. Vaikka kaikkien edessä, katsokaa ja nähkää. Mutta tottakai mielummin piilossa. 
  Tulen ikuisesti etsimään kuolettavan luisevaa kauneutta. 
  Ja toivon että jos en löydä etsimääni toivon hiljaisuuden ja pimeyden ottavan minut syleilyynsä lopullisesti. Turvassa, kauniina muistona. Muistona pilvissä, ruohossa ja rakkaitteni hymyissä.
 Hanna? Tulisitko kohta hakemaan, pikkusiskosi kaipaa lepoa.

Hyvää yötä. Maanantaiksi toivoa. Maanantaina ei syödä.

XOXO