Yö on jo laskeutunut helsingin kattojen ylle ja muut nukkuvat mutta me olemme hereillä, en tiedä nukummeko koskaan aivan oikeasti.
Olen vain kirjoittanut irtonaisia ja sekavia tunteita ja ajatuksia mutta nyt voisin ns "oikeasti bloggailla" ja kertoa teille mitä tänään tein ja mitä ne asiat minussa juuri tänään herättivät. Enkö olekkin oikeassa että aikaisemmat selitykseni ja ovat olleet todellisuuden häilyvillä rajamailla, siitä että en tiedä mistään mitään ja mitä ajattelin tehdä ja mitä aion tehdä. Merkityksetöntä haihattelua. Jatketaan.
Menin töihin, ja olin todella hyvä tarjoilija vaikka kollegani oli aivan hyödytön. Noin 300 asiakasta ja koskaan ei tullut kaaosta. Hoidin hommani erittäin hyvin. Olin hyvä. Minua kehuttiin, jotain mitä ei ole todellakaan aikaisemmin tapahtunut. Tosin kehuja oli hyödytön kollegani mutta silti; WAU! Ja syöminenkin oli onnistunutta, en napostellut yhtään vaikkakin tarjolla olisi ollut 12 hengen täytekakku. En edes "maistanut".
Uudet tuttavuudet ovat ihania. Tai no tässä tapauksessa vanha-uusi tuttavuus. Annettakoon hänelle vaikka nimeksi Syli.
Tapasimme Sylin kanssa noin kaksi viikkoa sitten pienellä ryyppy reissulla (juhlimme 20 vuotis syntymäpäiviäni ja poltin juhlimiseen ja ystäviini noin 900e) ja siitä asti tuntuu kuin olisin löytänyt yhden osan lisää pirstaloituneesta sielustano ja mielestäni. Peilikuvani melkeimpä.
Ensimmäistä kertaa pitkään, todella pitkään, aikaan en pelkää solmia uutta ihmis-suhdetta. En pelkää paljastuvaa hulluuttaani, sillä se oli itsestään selvyys jo ensimmäisestä hetkestä lähtien ja se oli ok. Minä tiesin ja Syli tiesi. Syli tetää mitä tarvitsen ja sanoo sen ääneen ennen kuin itsekkään tiedän.
Olo on kuin vastarakastuneella, tiedättekö tunteen kun uskoo parempaan huomiseen. Sellainen olo, ei ehkä kokoajan eikä joka päivä, mutta tiedän että Syli auttaa.
Olen melkeimpä euforisessa tilassa verrattuna uskomattoman katastrofaaliseen eiliseen. Sain ahdistuskohtauksen matkalla kouluun, kuljin Töölössä erittäin epämääräisessä tilassa ja istuin koko tunnin ajan pidätellen oksennusta, itkua ja kauhun huutoja, Sitten menin kotiin. Söin ja join ja oksensin. Kahdesti tai kolmesti...en oikein muista. Päätin kruunata tämän päivän polttamalla itseäni tupakkani tuilipäällä.
Joten olen uskomattoman onnellinen tästä päivästä. Kaikki on ollut positiivisten tunteiden ihanan puhtaassa harsossa.
Nytkin makoilen Sylin sängyssä, aikaisemmin syötiin muroja ja katsottiin luokattoman huono Dakota Fanning ja wannabe Ryan Gossling elokuvaa. Ei tarvitse nukkua yksin, ihanampaa on että ei tarvitse herätä yksin ja miettä oliko eilinen vain unelmaa tai tämä seuraava päivä painajainen.
Unelmasta painajaiseen ja painajeiseta unelmaan.
Uskaltaako katsoa huomiseen ja toivoa itsellensä parempaa.
Tottakai elämäni prioriteetti on olla mielstäni tarpeeksi....mitä? Laiha? Kyllä, jos se merkitsee jonkinlaisen tyytyväisyyden, onnistumisen tai riittävyyden tunteen. Minulle tuntemattomia juttuja ,mutta katse kohti ääretöntä ja sen yli? Minä selviän tästä, toivottavasti hengissä.
Tekee mieli tupakkaa. Ja aamulla varmaankin kahvia.
XOXO
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti